Karjalan kieli eläy – kolmas starina vienankarjalaksi

Valentina Saburova, Kalevala

Tuaton oppi

Kerron mimmoset keinot kekši miun tuatto kun opašti punukkojah pakajamah karjalakši.

Meijän pereheššä aina oli lehmä ta lampahie. Vanhempi poikani oli ukkuo auttamašša. Pappa niitti heinät, keräsi ne rukoh ta šanou Sergeillä: Tuo šie, poikaseni, šapilahat liävän šinčistä, ni kannamma tämän heinäruvon latoh. Poika juokšou mielissäh ta tuou haravan. Ukko šanou: Vie jälelläh, tämä on harava.

Poika tuaš mänöy liäväh ta kiirehen kautti tuou lapien. Ukko tuaš käšköy viijä pois, šentäh kun še on lapie. Poika nykähyttäy piätäh ta tuaš lähtöy asiella. Tällä kertua völjyäy hankon. Ukolla ei tämäkänä kelpua. ”Hanko tämä on”, šanou ukko pojalla – Meilä šiun keralla nyt pitäis olla šapilahat.

Poika vei hankon liävän šinččih ta šielä ei ollun enämpyä mitänä muuta kun kakši pitkyä keppie. Hiän näppäsi ne kainaloh ta toi ukolla. Ukko kehu poikua, jotta nyt šie tiijät, mit ne ollah šapilahat. Niin hyö šuatih heinäruko latoh.