Miitrei-pojan karjalan pakinat. Muhaha
Olga-muamo ta Pekka-tuatto (Jovenšuu)
Miitrei on nellävuotini koissa karjalakši pakasija poika. Olemma kuta mitäi Miitrein pakinoista pannun talteh. Eryähät niistä nyt šuatta lukie alahuana:
Kakši vuotta täytettyö Miitrei ilahutti meitä vanhempie enšimmäisellä karjalankielisellä starinallah. Olima miän kämpän rannašša lähöššä verkkoloilla: Olipa kerran mamma. Hiän souti airoloilla. Pappa laskou verkot. Miitrei kaččou.
Šamana šykyšynä olima mečäššä šieneššä. Miitrei juoniu, koko ajan riippuu muamon “helmoissa”. Tuatto häneltä kyšyy: Mi hätä siula on? Poika vaštuau: Mammahätä!
2,5 v. Miitrei on pelautumašša kylyššä pešugeeli kiäššä ta virkkau: Miitrei kuatau muilua tasah.
Miitreillä oli pitän aikua kateissa hiiri, šemmoni pakasija kuklani, kumpasen hiän šai kostinčakši Uhtuošta. Šiitä kun še eryähtänä kaunehena päivänä löyty, poika ilomielin pyörähytti šanuo: Onnakko hiiri on löytyn!
Kolmivuotisena Miitrei jo rupesi leikkimäh šanoilla: Ukonkuari – ei “akankuari”!
Kerran muamo ei miteinkänä tahton šuaha telefonieh ruatamah ta rupei jo ni šiännyttämäh, poika šen hokšai ta kyšy: Mamma, onko siun telefoni juonikko?
Miitrei šanelou kokemukšistah tabletin käytöštä: Miitrei tahtou vielä kaččuo mul’tikkoja, a mamma tulou ta sanou “s’o”. (< ven. vsjo ‘kaikki, riittäy, loppu’).
4-vuotisen n’euvolan käynnin jälkeh olemma tiijuštan, jotta miän poika kuulemma “värit tunnistaa ruskeaa lukuunottamatta”. Kyllä meitä vanhempie nakrattiki: “Ruškie neičyt, valkie neičyt…”.
Alempana on šanoja, mit Miitrein hoitaja oli šuanun pojan lähtiessäh satikkah ‘päiväkotih’. Miitrein pakinašša tovemmaštah vilahtelou šana suatikka, mi on natiivin karjalan pakasijan muoto venäläisperäseštä satikka-šanašta (vrt. ven. sadik ‘päiväkoti’). Ta vieläi lisyäsimä lukijalla tiijokši: eryähät iäntehet, kuin “r” tahi “l”, ollah kirjutetuissa repliikkilöissä paikoillah, vaikka onhan ne lapšen virkkamina muutteliutun ajan mukah konša miksiki iäntehekši.