Kerttu Nurmela, Oulu

Mie ta vienankarjala

Onnakko miula oli kymmenen vuotta. Kešällä vihmasena joutopäivänä mie venyin aitan lakašša šuuren hirven nahkan piällä ta luvin šanoja: skokuna, šiivatta, riähkä, kormano, čuppu, čäijy, moloka, masla, liepuska, huttu, potakka, nakris, osra, vinkka, holotna, sivakat, hete, veräjä, nakraa, molia, hospoti sussa ristus sinä poosee pomilui. Mie olin kirjuttan ne vanhah kniikah, mitein muamo oli ne šanon.

Mie tiesin, jotta nuo šanat ollah vienankarjalua ta tiesin niise, jotta ne ollah karjalaisen muamon šanoja, ei šuomelaisen tuaton. Šentäh mie tiesin, kun erähän kerran, kun mie issuin tuaton yšäššä, ni hiän kyšy tiijänkö mie, jotta muamo on tullun Vienan Karjalašta. Tuatto jatko ta šano, jotta još muamo ei olis tullun, niin mie en istuis siinä. Mie muissan mitein hyvä mieli miula tuli. Mie tuumaičin, jotta muamo on tuatolla rakaš ta mie tietyšti niise.

Erähänä piänä muamon šeukku oli kostissa meijän luona. Naiset tietyšti puajittih heimolaisista ta muamon kotikyläštä. Mie šanoin, jotta miula himottau nähä Vienan Karjala ta kuulla karjalua ta mie vielä mänen sinne. Šeukku muissutti, jotta rajat ei olla kahallah Karjalah ta šinne ei piäse. Mie intin vaštah, jotta vielä šuattau tulla semmoni aika, konša piäsöy.

No, mäni vähä yli kolmekymmentä vuotta ta myö muamon kera piäsimä muamon kotikyläh. Myö kuulima karjalua, enämmän venyähtä. Nyt mie aikuhisena šuan opaštuo vienankarjalua.

Šurkieta on še, kun miun ämmö, ukko ta muamon polvikunta jouvuttih Suomessa unohtamah oman kielen. Hyö ei voitu antua vienankarjalašta meilä lapšilla ta punukoilla muuta kuin pelkkie šanoja.